Matkalla

Aamulla puoli seitsemän matkaan. Koira on innoissaan: se rakastaa automatkoja ja on innokas tulemaan mukaan. Tiedossa on täysi päivä, ajoa siksakkia pitkin ja poikin Suomea, aurinko paahtoi pilvettömältä taivaalta ja kaiken aikaa ajoa vasten aurinkoa.
Siinä jäi paljon mietittävää.
Aiheita kyllä riitti.
Niin kuin naisen rinnat.
Katsoin nimittäin televisiosta ohjelmaa, jossa meksikolaissyntyinen nainen oli täyttänyt rintansa maailman suurimmiksi ja päässyt siten Guinnessin ennätysten kirjaan. Muistaakseni eri operaatioita oli ollut yli kahdeksankymmentä, ja sen mukainen oli lopputuloskin. Koska en katsonut ohjelmaa alusta pitäen, ei minulla ollut käsitystä millaiset tissinlutrakkeet olivat olleet ennen silikonilla täyttämistä, mutta lopputulos oli näyttävä: kuin kaksi isoa ilmapalloa viimeisiin saakka puhallettuina, kovina ja liikkumattomina. Saattoi olla - ja varmasti olikin - että nainen itse piti itseään täydellisenä, varsinkin kun silikonikäsittelyä oli jatkettu huuliin ja muuallekin, mutta ainakin minä sain siitä syyn hysteerisen naurunpurkaukseen. Anteeksi vain.
Sillä luomu on aina luomua, tässäkin asiassa.
Saattaa tietysti naisen itsetunnon kannalta hyväksi käyttää kohtuullisesti implantteja, jos rinnasta on tullut luppakoirankorva. Silloin lopputulos on ihan ookoo, mutta televisiossa näytetty täytetty hirvitys on taatusti vaatinut kottikärryllisen implantteja.
Toinen mieleen painunut katsominen alalta oli kaksiosainen bordellikuvaus. Siinä amerikkalainen bordelli esitteli taitojaan ja työmenetelmiään ja mikä merkillisintä, asiakkaat olivat kuvauksessa innolla mukana. Ilmeisesti siellä on eri kulttuuri kuin Euroopassa, sillä luulisi bordellin asiakkaan jotenkin kaihtavan julkisuutta. Mutta ei: siellä suorastaan ylvästeltiin viidentoista minuutin kuuluisuudella.
Näitä mietin ja ajelin rauhallista tahtia lähelle Mikkeliä ja siitä uusi suunta kohti Tamperetta.
Kalevassa oli jatkojuttu, jossa toimittaja oli tehnyt minusta muotokuvaa. Siinä käsiteltiin myös pakinointia. Toimittaja oli kaivanut Pyhäjärven Sanomien kannan asiaan ja se hämmästytti minua. Ilmeisesti lehti oli , kirjoituksen mukaan, jo pitemmän aikaa miettinyt potkuja, ja kun siihen sitten tuli kuin jumala taivaasta kaupungin parivaljakon uhkavaatimus päälle, homma hoidettiin hyvässä yhteisymmärryksessä loppuun saakka. Jos näin oli, mikäpä siinä. Ääni on Jaakopin ääni mutta kädet ovat toimituksen karvaiset jalat.
Olkoon.
Tuli mieleen yhden englantilaisen poliitikon miete, jossa mies ilmoitti mielipiteensä vihaamalleen toimittajalle, jotenkin näin: Inhoan kirjoituksiasi mutta olen valmis taistelemaan loppuun saakka, että saisit kirjoittaa vapaasti. Siinä oli sananvapaudesta hieno mietelmä.
Sillä sananvapaus on kirjattu myös Suomen perustuslakiin. Ja sananvapaudelle osaa antaa arvoa vasta sen jälkeen, kun sen on menettänyt.
On näköjään turha yrittää kysyä yhtään mitään kunnan päättäjiltä: eivät vastaa, eivät sen paremmin minun kuin muittenkaan kysymyksiin. Näitä kysymyksiä kun on tullut lukuisia esiin esimerkiksi Suomi24 -palstalla, mutta hiljaisuus, täydellinen hiljaisuus on vastauksena.
Ovatko herrat hallinnossa niin korkeissa sfääreissä, ettei rupukansan ääni enää kuulu? Tulee taas kerran mieleen heidän käyttämänsä sanat ' typerä' ja 'idiootti,' kun he puhuvat kuntalaisista.
Rupesi ärsyttämään ja väsymys huuhtoutui pois.
Lohjalla eksyin sitten, kun minulla ei ollut kunnon karttaa mukana ja siellä ei viitoitus toimi. Suunnistin kohti Siuntiota, josta kuulemma pääsi perille, mutta en koskaan löytänyt Siuntiota. Sen sijaan olin yhtäkkiä oikeassa paikassa, ihme oli tapahtunut, ihme. Lähdin paluumatkalle kahdeksan jälkeen, ajoin liki pysähtymättä pimenevässä illassa ja yössä, koira piti hereillä kerjäämällä silittelyjä ja taputuksia, ja kahdenkymmenen tunnin ja tuhannenkahdensadan kilometrin ajon jälkeen olin kotipihassa.
Matkustaminen avartaa.