Kahden viikon vierailu

Terveisiä kaikille jotka pikku-Leenan tuntevat, tyttäreni Kanadassa. Otin nuorimman tyttäreni mukaan mörönsyötiksi ja huolehtimaan hyvinvoinnistani ja puhumaan eri lentoasemilla virkailijoita pyörryksiin ja niin sitten lähdettiin marraskuun ensimmäisenä aamuna Helsinki-Vantaan lentoasemalta kohti Amsterdamia ja siitä jatkoyhteytenä Montrealiin. Paitsi että tein alussa kardinaalivirheen: olin täysin varma lähdön olevan kello kahdeksan ja ajoitin tuloni kentälle sen mukaisesti. Onneksi tarkistin lentoasemalle tullessani ajan: kuusi viisitoista. Ehdimme kuin ehdimmekin koneeseen vaikka hilkulla se oli. Vanhuus ja Alzheimer on voittamaton yhdistelmä.
Yhtä asiaa en ymmärrä matkatavaroitten rahtauksessa.
Lähtöselvitykseen vyöryy yleensä naispuolinen matkustaja neljän valtavan matkalaukun kanssa. Tämän lisäksi hän kuljettaa lentokoneeseen puolikymmentä käsimatkatavaraa, suunnilleen kottikärryllisen verran, ja niitten kuljettaminen koneen ahtaissa tiloissa aiheuttaa ärtymystä, samoin niitten ahtaaminen hattuhyllyille.
Itse olen tottunut siihen että romppeeni mahtuu muovikassiin. Miksi hitossa pitää kodista ottaa mukaan kaikki irti saatava tapeteista ja alasimesta lähtien, kun niitä ei kuitenkaan tarvita eikä käytetä kertaakaan loman aikana?
Kuuden tunnin odotus Schipolin jättisuuressa lentoasemassa palkittiin kahdeksan tunnin lennolla Trudeaun mielipuoliselle lentoasemalle Kanadaan ja siellä Leenan tapaamiseen - sylini oli jo tuskastunut halausten puutteesta- ja sitten matkatavaroitten rahtaus autoon ja ensimmäinen käynti Tim Hortonsin kahvilaketjuun juomaan eri tavalla maustettua jääteetä, asia josta Paula oli haaveillut muutaman vuoden ajan Suomessa. Siskosten pulputus alkoi ja oli yhtämittaista kaksi viikkoa. Sitä kikatusta, kertomista, kuiskuttelua ja vertailua riitti aamuyöhön saakka ja usein heräsin kolmen - neljän seutuun siihen, kun tytöt purskahtivat isoon nauruun jostakin lapsuudenmuistosta. Ja se shoppaaminen: viisi tuntia liki päivittäin etsittiin Paulalle talvitakkia kymmenistä ja taas kymmenistä vaatetusliikkeistä. lopulta löytyi ja se oli sitten täydellinen.
Oma kuntoni oli huono. Epäilen että lento sardiiniasennossa aiheutti sirotteita veritulpasta keuhkoihin, tunne ainakin oli sama kuin vuosia aiemmin. Otin varovasti ja lepäilin pääasiassa sohvalla maaten ja katsellen televisiota. Televisio-ohjelmat olivat lähinnä mainoksia. Jokin suosittu elokuva saattaa sisältää puolet mainosaikaa ja se harmittaa. Urheilukanavia oli neljä siinä paketissa mikä oli hankittu ohjelmistoksi ja ne sisälsivät lähinnä amerikkalaisia lajeja. Jääkiekko oli tietysti numero ykkösenä ja Montrealin suomalaispelaaja Saku Koivu on todella paikallinen suuruus, jota ylistetään syystäkin. Sitten on amerikkalainen jalkapallo: joukko topattuja idiootteja paiskautuu palloa kuljettavan vastustajan päälle ja ihme on ellei alimmaksi joutunut miesparka söisi loppuikänsä lettuja ja kampeloita. Wrestling on teatteripainia, jossa ihmisten reaktiot haetaan esiin näytellyillä julmisteluilla, oudoilla esiintymisasuilla ja ja todella, todella typerällä paininäyttelyllä. Eikä ovaaliradoilla tapahtuva autokisa paljon jää wrestlingistä. Autoja ahdetaan niin ettei radalle juuri enempää sovi ja sitten kierretään rataa myötäpäivään. Yhtä mielenkiintoista kuin katselisi maalin kuivumista. Mielenkiintoista ohjelmaa tuli kun katselin televisiosaarnaajaa tosi hurmostilassaan. Siinä piru sai kyytiä ja vähän väliä
pastori muistutti katsojia lahjoittamaan rahaa ruudussa näkyvälle tilille sielunsa pelastamiseksi. Joku näistä lukuisista uskonkauppiaista oli jäänyt kiinni kolehtirahojen kiinnittämisestä RollsRoyceen ja siinä mies sitten selitteli haastattelijoitten kysymyksiin. Suomikin oli kaksi päivää pääuutinen niin USA:ssa kuin Kanadassakin, ensiksi ampumistapauksena ja sitten nettiyhteyksinä muihin samantyylisiin nuoriin. Oprah sai kyytiä pääuutisena. Tämä rikas ohjelman vetäjä lahjoitti Etelä-Afrikkaan koulun ja rahoitti sitä. Koulussa tapahtui sitten jotakin seksijuttua ja niin amerikkalainen media hyökkäsi joukolla Oprahin kimppuun, niin kuin naisparka olisi ollut tapauksesta jotenkin vastuussa. Ja O.J. Simpson oli jälleen uutistapeeteilla ja tuomiota luvattiin lähtöpäiväksi.
Tein ruokaa elämiseni eteen, ankanrintaa, spesiaalikalakeittoa, kaalikääryleitä ja potenssipataa.Komento tosin ei ollut muuttunut vuoden takaisesta: ankka oli paistettava muille kovaksi käppyräksi, joka ei maistut millekään ja jota pystyi käyttämään purukumina seuraavan viikon ajan. Itse söin ihanaa punalihaista ankkaa rasvahunnussaan, täydellistä ja niin hyvää ettei sitä sanotuksi saa ja katselin kun muut yrittivät irroittaa syömäkelpoista vasaralla ja taltalla. Kiinalaisessa käytiin, useammankin kerran. En ole ennen uskonut että vartaassa grillattuihin jättikatkarapuihin kyllästyisi vähässä kummassa, mutta syötyäni niitä itseni niin kiiliäiseksi ettei sisään olisi sopinut enää pikkusormen kokoista makupalaakaan laskin vartaat: 75 kpl, ja joka puutikussa oli kaksi jättikatkarapua.
Lapsenlapset olivat juuri niin ihastuttavia kuin vuosi sitten viimeksi nähdessäni. Olivat yhtä iloa,halausta ja ranskan raksutusta täynnä - Montreal kuuluu ranskankieliseen alueeseen Kanadassa ja siellä kielitaisto on kokonaan eri tasolla kuin vaikka rannikkohurrien kielitaistelu Suomessa. Keskustelu vanhempien kanssa käydään englanniksi ja suomen muutamat kielirakenteet vaikuttavat pikkuhiljaa rapautuvan Leenan puheessa.
Kaksi viikkoa hujahti hetkessä ohi. Masennuin surun valtaan viimeisinä päivinä. Tieto siitä että tyttöä näkisi seuraavan kerran vasta ehkä vuoden päästä oli ja on edelleen tuskallinen. Jäähyväiset Trudeaun kentällä olivat raastavat.
Ja nyt, kun ollaan perjantaiaamuyössä, naputan tätä pakinaa tietokoneelle ja etsin tarkoitusta tälle tyhjyydelle mikä mielessäni vallitsee.